Otso Kantokorpi

Olen jo pitkään miettinyt sitä, että taide on nykyään paljon poliittisempaa kuin poliittiseksi mielletyllä 1970-luvulla. Harva nykytaiteilija on kuitenkaan nimittänyt itseään kovin poliittiseksi, vielä harvempi yhdistänyt toimiaan takavuosien puolueisiin kytkeytyneeseen menoon. Ja miksi olisikaan?

"Henkilökohtainen on poliittista", sanoivat feministit jo 1980-luvulla,mutta hieman latteana jokapaikan lauseena se jätti minut väliin kylmäksi. Olin jo miltei unohtanut koko ajatuksen, kun näin Laura Liljan näyttelyn Vakaumuksella Kaapelitehtaalla Helsingissä loppuvuonna 2008. Siinä oli todella kyse taiteesta yhtyneenä henkilökohtaisten ratkaisujen poliittisuuteen: Lilja nimittäin kuvasi teoksissaan kolmen veljensä ratkaisuja - yksi totaalikieltäytyjä ja kaksi sivaria - suhteessa asevelvollisuuteen.

Eikä mennyt pitkään, kun törmäsin Liljaan uudestaan, hänen keväällä 2009 Muu Galleriaan ripustamassaan näyttelyssä Sankareita. Läheiset ihmiset olivat vaihtuneet anonyymeiksi. Vanhat akateemiset kipsimallit olivat saaneet anarkistien mustan hupun, mutta Lilja ei lähtenyt pelkästään ylevöittämään aikamme huppupäisiä sankareita, vaan vallan rakenteita tutkiva taiteilija kysyi myös historiallisen kysymyksen: Mitkä veistoksista ovat valikoituneet kopioitaviksi kipsimalleiksi ja miksi?

Keksi-ikäinen ja iltaisin kotonaan pysyttelevä taidekriitikko oppi huppupäisten patsaiden myötä uuden käsitteen: black bloc (musta blokki), mielenosoituksen se osa, joka on pukeutunut mustiin naamioihin, huppuihin ja hiihtomaskeihin.

Ja enköhän sitten vielä kesälläkin nähnyt sattumalta yhden Liljan teoksen eräässä yhteisnäyttelyssä: hänen videonsa Res publica, jossa hän poliiseja ja vartiomiehiä väistellen ottaa valoksia eri ministeriöiden nimikylteistä. Mukana oli myös sen kaltaista huumoria, että sinänsä vaarattoman aktivistisen intervention poliittisuus ei ollut vaarassa muuttua naiiviksi tai sellaiseksi eleenomaiseksi poliittisuudeksi, joka nykytaidetta toisinaan vaivaa.

Mutta miten on mahdollista, että keski-ikäinen heterotaidekriitikko voi tunnistaa liki kaksikymmentä vuotta nuoremman lesbo- ja feministiaktivistitaiteilijan problematiikan ainakin jossain määrin omakseen? Totta kai yritän vastustaa hänen ajatuksiaan heteronormatiivisuuden hegemoniasta muun muassa taidemaailmassamme, koska en voi katsoa - tai ainakaan tunnustaa - siihen itse syyllistyneeni. Sympatiseeraan silti hänen väitteitään. Ehkä siksi, että joudun miettimään asioita omalta kohdaltani ja sitten toki laajemminkin. Yksi syy on se, että uskon Liljan töissä vihdoinkin kohtaavani siitä dialektista muutosta - teesin, antiteesin ja synteesin kautta tapahtuvaa kehitystä johonkin suuntaan, niin kuin meille 1970-luvulla opetettiin - jota poliittinen taiteemme on kaivannut jo pitkään. Luulen, että Liljan kanssa yhdessä uskon ja toivon tuon kehityksen edes joiltain osin olevan myönteistä - meille molemmille ja siten kaikille.

(Laura Lilja - Kasva aikuiseksi ja hanki elämä (Nuori satakuntalainen kuvataiteilija 2009), Lönnströmin taidemuseo, Rauma, 2009.)

 

back to archive